Isokenkäisen toppatakkinaisen synty

​​

Silloin Osuuspankki järjesti vielä Hippohiihtoja. Liekö niin vielä nykyisinkin. 80-luvun alussa käytetyt rotanloukkumallisilla siteillä varustetut punaiset Karhun sukset oli aseteltu ladulle. Suksien kärkiin oli liimattu hippotarrat kilpailuun osallistumisen merkiksi.

Hiihtohistoriaani aloitettiin kirjoittamaan Sotkamon Hiukanladuilla, Sapsojärven rannalla.

Seisoin toppapuku päällä, pipo silmllä, räkä nokasta valuen lähtövaatteen alla. Pienen ihmisen mieli oli varma siitä, että kunhan vain ampaisen ladulle, kierrän noin 300m matkan ja liun maaliin, on voitto varma.

Toisin kävi. Ylitin maaliviivan ja olin varma, että jos hiihdättäjäni ei olisi koko ajan töninyt minua kumoon, olisin suksinut paremmin. Hiihdättäjäni toki yritti vain pitää minua, hoippuvaa kolmevuotiasta, pystyssä suksilla ja auttaa kunniakkaasti maaliin.

Kun palkintojenjako alkoi, nimeäni ei sanottu ensimmäisenä. En voittanut. Sitä ei sanottu toisena eikä kolmantenakaan. En siis päässyt seisomaan palkintopallille, enkä myöskään saanut mitallia, voiton ja menestymisen merkkiä. Sen sijaan sain puuauton osuuspankin lokolla. Menin puuntaakse itkemään ja nielemään harmitustani.

Heitin puuauton metsään. Sillä samalla hetkellä sai ensimmäisen sysäyksen tarina, jonka olen elänyt hiihdonparissa ja jonka kerron sinulle. Tämä on tositarina isokenkäisestä toppatakkinaisesta.

(Kuvan puuauto on autentinen ja edelleen tallessa. Onneksi hiihdättäjäni poimiauton matkaan ja lapseni saavat nyt leikkiä sillä.)


Liity LETSKI- heimoomme HETI!

Your details were sent successfully!

Hiihdä perässä ja seuraa meitä: 

  • Facebook Basic Square
  • Instagram Social Icon
Suosittelemme
Viimeisimmät